Onko verkkokauppiailla käytössään viiden vuoden siirtymäaika?
Esteettömyysdirektiivin pohjalta säädettyä digipalvelulain ”laajennusta” (104/2023) on täytynyt noudattaa 28.6.2025 alkaen. Voimaantulon suhteen esteettömyysdirektiivissä oli annettu mahdollisuuksia joihinkin kansallisiin mukautuksiin sekä siirtymäaikoihin. Erityisen mielenkiintoinen on direktiivin 32 artiklan säännös siitä, että palvelusopimuksia, joista on sovittu ennen 28.6.2025, voidaan jatkaa entisellään, kunnes niiden voimassaoloaika päättyy, mutta ei kuitenkaan pidempään kuin viisi vuotta kyseisestä päivästä. Termiä ”palvelusopimus” ei kuitenkaan määritellä esteettömyysdirektiivissä, digipalvelulaissa tai edes hallituksen esityksessä. Tämä on jättänyt asiaan paljon tulkinnan varaa. Jotkut verkkokauppaohjelmistoja kuukausimaksua vastaan asiakkaille tarjoavat yritykset, ovat tulkinneet siirtymäsäännöstä siten, ettei digipalvelulaki koske heidän asiakkaidensa verkkokauppoja lainkaan ennen vuotta 2030. Tämä tulkinta ei mielestäni ole miltään osin järkevä. Talouden toimijan ja verkkokauppaohjelmistoja tarjoavan yrityksen välinen verkkokauppaohjelmistosta tehty kuukausi- tai vuosimaksullinen käyttöoikeussopimus, voidaan tulkita kuuluvaksi esteettömyysdirektiivin palvelusopimusten piiriin, mutta siirtymälauseke antaa vain oikeuden jatkaa palvelusopimusta siirtymäajan verran. Säännöksessä ei lue, ettei digipalvelulakia tarvitse muilta soveltuvin osin noudattaa. Uskon, että kyseisellä siirtymäsäännöksellä on haluttu suojata palvelusopimuksen tehneen ja siihen mahdollisesti paljonkin investoinutta talouden toimijaa kohtuuttomalta tilanteelta. Jos esimerkiksi yritys on tilannut kymmenien tuhansien arvoisen räätälöidyn ohjelmiston, joka on ollut tilaushetkellä täysin lainmukainen, joutuisi sen nopeasti korvaamaan uudella ohjelmistolla esteettömyysdirektiivin takia, voisi tilanne ajaa yrityksen taloudelliseen ahdinkoon. Eikä kaikkia palvelusopimusten kohteena olevia investointeja voi tuotannollisten realiteettien takia edes korvata nopeasti, vaikka taloudelliset mahdollisuudet olisivatkin olemassa. Puhumattakaan tilanteesta, jossa palvelusopimuksen kohteena olisi esimerkiksi sadoista matkalippuautomaateista solmittu sopimus.
Verkkokauppa vs. julkaisujärjestelmä
Verkkokaupan toteuttamiseksi suunnitellun verkkokauppaohjelmiston suhde, sillä toteutetun verkkokaupan sisältöön on suoraan verrattavissa verkkosivustojen toteuttamiseksi suunnitellun julkaisujärjestelmän suhteeseen, sillä toteutetun verkkosivuston sisältöön. Saavutettavuusdirektiivin kansallista toimeenpanoa varten toteutetussa hallituksen esityksessä (HE 60/2018 vp) määritellään julkaisujärjestelmän suhdetta tulevaan digipalvelulakiin seuraavasti:
”Ehdotettavan lain saavutettavuusvaatimuksia koskeva sääntely kohdistuisi verkkosivustojen sisältöön eikä verkkosivustojen tuottamiseen käytettävään teknologiaan. Sisältöä koskevat vaatimukset voivat välillisesti myös vaikuttaa esimerkiksi julkaisujärjestelmien teknisiin ratkaisuihin, mutta varsinainen sääntely kohdistuisi direktiivin mukaisesti teknologiariippumattomasti verkkosivustojen sisältöihin ja niiden saavutettavuuteen.”
Ei ole olemassa mitään loogista syytä sille, että verkkokauppojen osalta tulkinta olisi erilainen. Digitaalisen palvelun saavutettavuudessa palvelun sisältö on keskeistä, ja siksi sen on oltava saavutettavaa. Se, millainen lainsäädäntö mahdollisesti koskee sisällön tuottamiseen (tai näyttämiseen) käytettyä ohjelmistoa, ei vapauta esteettömyysdirektiivin vaatimuksilta muilta osin.
Digipalvelulain valmistelun kanta asiaan
Hallituksen esityksessä esteettömyysdirektiivistä arveltiin seuraavan kokonaisuudessaan 146 miljoonan euron kustannukset. Tästä verkkokauppojen osuudeksi arvioitiin lähes puolet (68 miljoonaa euroa). Yrityksillä on erittäin vähän itse tehtyjä verkkokauppoja käytössään. Valtaosa verkkokaupoista perustuu kaupallisen verkkokauppaohjelmiston käyttöön. Eli on luultavaa, että yli 90 prosentista Suomen yritysten verkkokaupoista on solmittu ”palvelusopimus”. Sitä mahdollisuutta, että valtaosaa verkkokauppoja digipalvelulaki koskisi vasta viiden vuoden viiveellä, ei ole mainittu hallituksen esityksessä, eikä sellaista vaihtoehtoa ole myöskään mainittu esitetyissä laskelmissa. Jos liki puolet hallituksen esityksessä arvioidusta esteettömyysvaatimusten toteuttamisesta seuraavasta kustannusrakenteesta toteutuisi vasta vuosien viiveellä, se olisi varmasti mainittu laskelmien yhteydessä. Myöskään Ruotsissa esteettömyysdirektiiviin liittyvässä lainvalmistelussa ei oltu palvelusopimuksia liitetty verkkokauppaliiketoimintaan. Suomen lainvalmistelu pohjasi erittäin paljon Ruotsin lainvalmisteluun ja siellä Analysis Masonin suorittamaan tutkimukseen. Hallituksen esityksessä palvelusopimusten siirtymäsäännöksestä lausutaan:
”Siirtymäsäännösten mukaan palvelusopimukset, jotka ovat voimassa ennen 28 päivä kesäkuuta 2025 saavat olla voimassa viisi vuotta siitä, kun ne on solmittu. Kuitenkaan 28 päivänä kesäkuuta 2030 jälkeen ei enää sallita palvelusopimuksia, jotka eivät ole saavutettavuusvaatimusten mukaisia. On siis mahdollista, että viimeistään 28 päivä kesäkuuta 2025 on solmittu palvelusopimus digitaalisen palvelun tarjoamisesta, jonka ehdot eivät edellytä saavutettavuutta.”
Vanhoissa, ennen esteettömyysdirektiiviä, tehdyissä palvelusopimuksessa, joissa sovitaan verkkokauppaohjelmiston käyttöoikeudesta maksua vastaan, tuskin mainitaan, että verkkokauppaohjelmisto ei ole saavutettavuusvaatimusten mukainen, tai että sen avulla luodulta verkkokauppakokonaisuudelta ei edellytetä saavutettavuutta. Miksi sellaisia mainintoja olisi sopimukseen laadittu, jos mitään saavutettavuuslainsäädäntöä ei ollut sopimuksen tekohetkellä mahdollisesti olemassakaan. Ongelmallista tuossa siirtymäsäännöksessä on myös se, että se periaatteessa on antanut vuosikausia aikaa tehdä palvelusopimuksiin muutoksia, joiden vaikutus alkaa vasta säännösten voimaantulon jälkeen 28.6.2025. Periaatteessa verkkokauppaohjelmistoja toimittava yritys olisi voinut laatia kaikkien asiakkaidensa kanssa muutoksen palvelusopimukseen, jossa mainittaisiin, ettei verkkokaupan tai sen sisällön tarvitse olla kaikelta osin saavutettavaa. Jos lakia sitten tulkittaisiin niin, että palvelusopimuksen siirtymäsäännös koskisi digipalveluiden osalta palvelusopimuksella hankittujen ohjelmistojen lisäksi myös niiden avulla tuotettua sisältöä, menettäisi esteettömyysdirektiivi merkittävän osan vaikutuksestaan vuoteen 2030 saakka.
Mitä digipalvelulaki asiasta sanoo?
Digipalvelulain mukaan mikroyrityksen rajan ylittävät verkkokaupat, jotka tekevät kuluttajakauppaa, kuuluvat digipalvelulain piiriin, vaikka jotkut yritykset viestivätkin asiakkailleen palvelusopimusten viiden vuoden siirtymäajasta ”vapaudut vankilasta”-ratkaisuna. Digipalvelulain siirtymäsäännöksessä säädetään, että ”palvelusopimusta voi jatkaa”. Säännösten laatijat olisivat toki osanneet niin tarkoittaessaan kirjoittaa, että: ”palvelusopimusta saa jatkaa, eikä lain 3 a luvun soveltamisalaan kuuluvien palveluiden tarvitse noudattaa esteettömyysvaatimuksia muiltakaan osin.” Miksi sellainen säännös olisi tehty? Sen enempää esteettömyysdirektiivissä, digipalvelulaissa kuin niiden valmisteluaineistoissa ei edes mainita verkkokauppoja ”palvelusopimuksien” siirtymäsäännökseen liittyen.
Verkkokauppa muodostuu osista
Verkkokauppa on kokonaisuus, joka muodostuu osista. Itse verkkokauppaohjelmiston lisäksi käytössä on yleensä ainakin maksupalvelutoimittajan tuottamaa sisältöä. Valtaosa verkkokaupasta on kuitenkin sen palveluntarjoajan toteuttamaa tuotesisältöä: tekstiä, kuvia, esitteitä, linkkejä, värivalintoja ja niiden tulee olla tietysti saavutettavia.
Traficomin ”kanta”
Tässä lyhyt ote Traficomin vastauksesta ”verkkokauppojen siirtymäaikaan” liittyvään kyselyyni:
”Saavutettavuusselosteen ylläpito ja ilmoitusvelvollisuus koskee palveluntarjoajia. Vaikka puutteet johtuisivat verkkokauppaohjelmistotoimittajan tuottamista osista, tulee silti palveluntarjoajan niistä kertoa selosteella ja tehdä ilmoitus Traficomille. Palveluntarjoajan on hyvä käydä keskustelua toimittajan kanssa, siitä miten ja milloin puutteet tullaan korjaamaan. Tärkeintä on huomioida, että palveluntarjoaja on vastuullinen oman palvelunsa saavutettavuudesta.”
Vastauksessa sanotaan selvästi, että saavutettavuusseloste tulee laatia, vaikka puutteet johtuisivat verkkokauppaohjelmistotoimittajan tuottamista osista. Näin ollen myös saavutettavuusauditointi on suoritettava. Digipalvelulakihan ei koske suinkaan kaikkia verkkokauppoja, mutta sellainen tulkinta, että verkkokauppaohjelmiston käyttö, jonka käyttöoikeus perustuu palvelusopimukseen, vapauttaisi muuten digipalvelulain piiriin kuuluvan yrityksen saavutettavuusvaatimuksista viideksi vuodeksi, on absoluuttisen väärää ja mielestäni todella vastuutonta lain tulkintaa.